Obelix

Olemme Ruskan kanssa koko viikon vanhempieni luona Sodankylässä: matkustimme ensimmäistä kertaa ikinä linja-autolla, koska auto on ollut huollossa. Ruska oli kuin vanha tekijä: se ihmetteli hieman aluksi ihmisiä ja nukkui sen jälkeen kuin vanha tekijä koko matkan. Pois noustessa se vain venytteli ja katsoi minua sellaisella ilmeellä, kuin: "Onko jo pakko nousta?"
Tosin mukavaan, rauhaisaan matkaan saattoi vaikuttaa se, että Ruska leikki ennen matkaa monta tuntia japaninpystykorva Jekun kanssa. Minä ja kaverini saimme rauhassa tehdä koulutehtäviä, kun koirat leikkivät. Eivät vain pysyneet sen vertaa paikallaan, että olisin saanut tätä parempaa kuvaa...

Täällä on tosi paljon lunta ja Ruska on kokoajan niin innoissaan, että hermot meinaa välillä paukkua. Se onneksi voi olla täällä paljon enemmän ulkona, kuin kotona kaupungissa. Välillä sen voi jättää hyvin pihalle kiinni ja lähteä isän kanssa käyttämään metsästyskoiria metsällä. Ruska rakastaa olla pihalla ja se ei näytä yhtään paheksuvalta, jos sen jättää ulos :D

 Äitin ja isän kanssa kotona asuu vielä toinen minun pikkusiskoista ja pikkuveli, sekä kokonainen koira-armeija. Vaikka en enää vietäkään niin paljon aikaa kotona, koen, että metsäkoiratkin ovat samalla lailla minunkin koiriani. Kuvassa on suomenajokoira Elmeri (ja taustalla pikkusisko) joka ei päällepäin siltä vaikuta, mutta se osaa olla oikea halinalle joskus... <3

 Reissu oli muutenkin mukava, vaikka ajokoiralle ei mitään saatukkaan. Pitkän hiippailun jälkeen (tai ainakin se tuntui pitkältä ajalta) pääsin ampumahollille jan saimme alas komean metson, josta tulee joulupöytään sitten paisti :D Harmi, että Pannu ei ollut nyt mukana, se olisi varmasti haukkunut. Ruska pääsi haistelemaan metsoa myöhemmin ja se olisi niin mielellään repinyt sitä enemmänkin...


Mutta, se, miksi tämä kirjoituksen nimi on OBELIX, selviää nyt.

Kuvassa on Ruska ja metsäkoirapoppoon nuorimmainen, keväällä kaksi vuotta täyttävä Ransu. Se on jämtlanninpystykorva, joka oli pentuna vähän onneton. Se oli kömpelö, sen takatassut tuntuivat olevan hatarat eikä se oikein syönyt (ja jos söi, niin okseni kaiken heti pois). Noh, loppujen lopuksi tästä pikku ressukasta kasvoi VALTAVA. Ihan kuin se olisi Obelix, joka pienenä putosi taikajuomapataan. Sen säkä on nyt 61 cm ja paino noin 35 kg. Eihän se nyt mikään maailman suurin koira ole, mutta meidän perheen mittapuulla ja verrattuna meidän kahteen muuhun jämtlanninpystykorvaan se on oikea jättiläinen!!

Ransu on ollut aina melko villi ja kun se on niin valtava, niin vahinkoja voi sattua. Halusin kuitenkin siskoni kanssa testata, miten Ruska ja Ransu tulisivat toimeen. Kyllä ne koirat tuntuvat tajuavan, milloin toinen on paljon pienempi. Ransu osasi leikkiä Ruskan kanssa todella sievästi ja ne osasivat lenkilläkin kulkea hienosti, toisistaan välittämättä. Sisällä ne leikkivät ainoastaan niin, että molemmat makasivat lattialla. Meillä on olohuoneessa iso koirankuljetushäkki, jonne metsäkoirat usein tuodaan metsästyksen jälkeen nukkumaan, koska ne rauhoittuvat sinne parhaiten.

Täälläpä me Ruskan kanssa nautiskelemme tämän viikon! :)

Tässä taas korvat normaalisti :D

Olen hyvin punainen naamasta lenkin jälkeen :D

Lilliputti ja jättiläinen :D 

Lopuksi vielä kuvia, mitkä otin ihan äsken, kirjoittaessani tätä blogia. Ruska nukkui koirahäkissä oven ollessa auki ja Ransu oli päättänyt myös tehdä olonsa mukavaksi :D IHANA KUVA <3 KOIRAT ON VAAN NIIN IHANIA.

Lumifiiliksiä

Huh huh, Ruskalla oli tänä aamuna taas virtaa kuin pienessä kylässä, tai oikeastaan vähän isommassakin paikassa! :D
Lumi ja kaikki hajut saa sen ihan sekaisin. Meillä on tuossa kerrostalon vieressä pieni leikkikenttä, jossa Ruska sai juosta vähän vapaammin, tosin en vielä uskalla päästää sitä irti. Olemme harjoitelleet aika vähän irtioloa ja tässä on niin lähellä tiet ja muut koirat ja kaikki, että pitäisi harjoitella vielä kovasti.

Nytkin Ruska oli niin innoissaan, että vaikutti välillä siltä, ettei sillä ole korvia ollenkaan. Miten olette opettaneet koiranne olemaan irti/pidättekö paljon irti?

Valokuvaus(yrityksiä) ja muita kuulumisia

Hehee, päätinpä ottaa oikean järjestelmäkamerani käyttöön ja otin koirat parvekkeelle. Paistoi aurinko ja pienessä tilassa koirat pysyisivät hyvin paikallaan. Luonnonvalo olisi kuin kirsikka jäätelön päälle: täydellisiä kuvia tulossa!!!

Joo, JUST JOO!
Kuinka vaikeaa voi olla ihan pieni hetki paikallaan? :D Ja pahinta on se, että HETI, kun laitan kameran pois, niin jo tuijotetaan minua hievahtamatta, edes silmää räpäyttämättä.

Olimme Jaken kanssa tosiaan reissussa kolme yötä: shoppailimme Helsingissä, minä kokeilin hääpukuja (hihi <3), lojuimme hotellissa ja olimme onnellisia, kun saimme olla ihan kaksistaan. Tämän ajan siskoni hoisi koiria poikaystävänsä kanssa meidän kotona. Noh, minä ja Jake kyllä rentouduimme, mutta samaa ei voi sanoa koirista tai koirien hoitajista :D
Ruska ja Pannu olivat panneet oikein ranttaliksi: Ruska oli pissanut ekan päivän aikana 3 kertaa sisälle ja vääntänyt yhdet kakatkin! (Ollut jo monta viikkoa täysin sisäsiisti!! :D) Pannu oli ulissut ja vikissyt IHAN KOKO AJAN ja ne olivat tapelleet leluista ja luista ja olleet kuin sekopäitä lenkeillä... Huh huh, meidän koirat ei kyllä ole yhtään vieraskoreita. Ja kun me tulimme kotiin, ne nukkuivat sikeästi koko eilisen päivän, makasivat kuin raadot nurkissa. Pannu on aina ollut sellainen, että jos se on vieraiden ihmisten kanssa, se tehettää kokoajan ja on melko hankala. Tai no, nauramme aina Jaken kanssa, että se on muutenkin melkoinen erityislapsi :D Välillä mietimme, että jos se olisi ollut jollain muulla omistajalla, niin olisikohan sitä jaksettu kauaa katsella...
Noh, koirilla oli kuitenkin ollut kova ikävä meitä ja kyllä meilläkin niitä.

Löysinpä tuon järjestelmäkameran kätköistä muitakin kuvia, älkää siis ihmetelkö, että osassa kuvista näkyy kesäisiä, vihreitä lehtiä ja osissa lunta.

Voi Pannua, sen lämpöiset parvekeloikoilut loppuvat tälle vuodelle.... ): 

Ruska on vielä pieni tässä! Mutta voi noita korvia: ne ei osaa oikeasti asettua yhtään.

:D

Tämä kuva on tältä päivältä! Ruskan korvat oli lupalla, vähän ylhäällä, lupalla ja nyt taas vähän ylhäällä :D

Miten edustava otos :D Ruska ei oikein koskaan onnistu valokuvassa.

Ehei, ei hyvä... 

Hei, tässähän on jo ihan hyvä kuva! :D
Ja nuo korvat... Voi hyvänen aika.

Pikku POSSU

Ruska otti minun Ikean keittiöpyyhkeen lelukseen! :D
Nyt se kantelee sitä niin tyytyväisenä joka paikkaan, että arvatkaa, kehtaanko ottaa sitä enää takaisin, vaikka muuten melko tiukkis koirien koulutuksen suhteen olenkin. Ruska on kyllä muutenkin lelujen suhteen melko helppo tapaus: vanhat sukat ovat se kaikista mahtavin juttu. Vielä jos laitan sinne sisälle vaikka herkkuja tai purutikun niin vasta se riemu ratkeaa :D Ja se on samalla melko hyvä älylelukin.

Ruska täyttää muuten huomenna kokonaiset 5 kuukautta!!!!
Voi hyvänen aika. Kylläpä aika kuluu äkkiä.
Jaken kanssa tuossa amatöörityylillä punnittiin se, kun kertaakaan eivät eläinlääkärissä ole sitä tehneet. Ruska on jo melkein 10 kilon jytky, hihii.
<3

ENSILUMI

Niin, ensilumi tuli nyt Rovaniemellekin. :)

Istuin tietokoneella ja selailin Facebookkia ja joku oli päivittänyt lumesta. Meillä on koko ikkunan peittämä verho, niin en ollut edes itse huomannut ja siinä vaiheessa, kun ryntäsimme Ruskan kanssa ulos ihmettelemään, oli lunta satanut jo paljon!

Voi sitä riemun määrää <3
Ohessa HUONOJA kuvia illan tapahtumista.

Viereinen leikkikenttä

Mitä ihmettä tämä on???

Jotain  osviittaa siitä, kuinka innoissaan Ruska oli... :D

Nyt näkyvät koirat varmasti, vaikka olisi pimeää! Pannu-poika sai ihanan pinkin huivin... <3

Tosiaan, koirilla on nyt heijastinliivit (tai Ruskalla liivi ja Pannulla huivi) ja myös sellaiset vilkkuvalot, kiitos Jaken äitin, joka huolehtii, että meidän koirat voi käydä turvallisesti lenkillä. :)
 Kun kävelee pimeää rappukäytävää, tuntuu kuin olisi Onnelan tanssilattialla! ;D Mutta pihalla valot ovat TODELLA hyödyllisiä eikä valo siellä tunnu yhtään liian kirkkaalta.

Elämän iloja

Voiko olla ihanampaa, kun seurustella maailman mukavimman pojan kanssa ja omistaa kaksi maailman parasta koiraa? Taidan olla melko onnekas... <3
On mukavaa, että voi kirjoittaa noin. Elämässä on kaikkea paskaa välillä, mutta on kiva huomata olevansa silti tyytyväinen siihen, mitä on. Välillä elämä on vuoristorataa ja raskasta, mutta pienet, kivat asiat auttaa eteenpäin.

Hihi ;)

Lähdemme Jaken kanssa pian Helsinkiin pikku syyslomalle ja Pannu ja Ruska jäävät siskoni hoitoon. Ruska

ei ole ollut yhtään yötä ilman minua, toivottavasti kaikki sujuu hyvin... Voin kyllä kuvitella, että se ei edes huomaa poissaoloani! :D Sisko on onneksi hyvä koirien kanssa enkä ole kyllä yhtään sen suhteen huolissani. 

Koulussa on nyt tosi hankalaa, lääkelaskut ja farmakologia painavat ihan hulluna päälle ja kaiken kukkuraksi Ruska alkaa aina tehdä tihutöitä, jos se jää vähemmälle huomiolle. Koulupäiväni ovat aina melko pitkiä, viime viikollakin useana päivänä kahdeksasta kuuteen. Mutta minä olen sitä mieltä, että Ruskankin on opittava siihen, ettei joka päivä voi olla ohjelmoitu sitä varten. Joskus on päiviä, ettei tehdä mitään kamalan erikoista.

Olimme noin kuukausi sitten kamalassa flunssassa Jaken kanssa ja meillä oli molemmilla korkea kuume ja siitäkös Ruska riemastui, kun emme käyneet pitkillä lenkeillä ja sen kanssa ei oikein puuhasteltu mitään. Onneksi ihana koulukaverini Henna pelasti meidät ja veimme Ruskan ja Hennan bordercolliet metsään juoksemaan ja kuluttamaan energiaa. Sitten Ruskakin nukkui kuin tukki ja antoi minun ja Jaken sairastaa rauhassa.

Ruska on siis huomionkipeä, sen hampaat vaihtuvat, mörköikäkin tuntuu vähän vaivaavan... Sillä on nyt vähän ikävä olo! Reppana.
Se kasvaa ihan hirveästi: kaikki sanovat, että pennuksi se on todella jämäkän ja lihaksikkaan näköinen. Ihan niinkuin Hopeanuoli ;D Ruska syö ruokaa todella hyvin ja paljon, kolmesti päivässä. Silloin, kun olen vapaalla, puuhastelen paljon sen kanssa ja se myös leikkii paljon Pannun kanssa, niin onko se ihmekään, että se on vanttera? Lisäksi se juoksee todella paljon metsässä vapaana.

Ruska osaa laittaa sukkia laatikkoon. :D
Vähän se vielä vaatii harjoittelua, mutta periaate on jo selkeä. Lisäksi se noutaa minulle kokoajan jotain ja piettää todella nätisti esineitä ja sukkia suussa ja antaa hienosti minulle. Ilman sen kummempaa harjoittelua, kai se on sillä yksinkertaisesti niin veressä, kun noutaja kerran on... En ole koskaan ollut noutajarotuisen koiran kanssa, että olisin päässyt näkemään tällaista.

Loppuun vielä kuvia syksyn varrelta. En malta odottaa, että Ruska näkee ensimmäisen kerran lunta!

Ruskalla on uusi lelu!

Juoksemisen riemua!

Pikku pinkkinenä <3 

Ruska poseeraa järven rannalla. HUOM, tassut vedessä! :D Tämä koira vielä ui!

WUHUU!

Minun pikkukulta Ruska <3

Huom koiranomistajat!

Kopioin tämän kuvan Novascotiannoutaja Pablon sivuilta, koska minustakin aihe on TODELLA TÄRKEÄ.
Olisi mahtavaa, jos tämä saataisiin oikeasti toimimaan...
Viimeksi tänään ajattelin, kuinka hyödyllistä tällainen olisi, ihan siis silloinkin, kun koulutan Ruskaa. Liian usein joku pilaa hyvän koulutusmahdollisuuden aloittamalla lässytyksen koiranpennulle ja sen villityksen.

PANNU

Jasu Jalmari Pannu syntyi 11.6.2010 ja Jake bongasi siitä ilmoituksen Tori.fi:n sivuilta. Jake muutti kotoaan pois ja halusi heti itselleen koiran, koska lapsuuden kodissa oltiin niin allergisia, ettei sitä voinut siellä piettää. Olimme serustelleet Jaken kanssa suurin piirtein puoli vuotta ja sanoin hänelle, että olen joskus pahastikin allerginen koirille ja että Jaken kannattaisi vielä miettiä, tulisihan Pannusta minunkin koirani.

Ensimmäisenä "yhteisenä lomanamme" minä ja Jake kävimme Oulussa. Siellä on ravintola Pannu, jossa Jaken mukaan olisi maailman parhaat ruoat. Minun mielestäni Pannu oli mitä mielikuvituksettomin nimi ravintolalle ja muutenkin olisin itse halunnut syömään jonnekin muualle. Jake meni sanomaan: " Jos emme syö tänään Pannussa niin annan koiralleni nimeksi PANNU!"
Pannun edessä oli NIIN pitkä jono, että emme menneet syömään sinne. 

Noh, elokuun alussa 2010, Jake kuitenkin haki Lappeenrannasta itselleen lapinporokoira-mix pennun. Emme tiedä oikeastaan Pannusta mitään muuta. Sen kasvattiperhe ei ollut kovin kiinnostunut, minne se oli menossa, madotuksista tai eläinlääkärikäynneistä. Yhteydenpitokin loppui melko äkkiä.

Pannun pentuaikaa kuvaa hyvin yksi sana: HIRVEÄ! Pannu oli alusta asti HYVIN itsepäinen (ja kasvattaja Jake vielä hieman kokematon koirankouluttaja.). Se sai olla sohvalla ja sängyssä ja se teki huolettomasti TODELLA pitkään tarpeet sisälle. Se oli kamalan pieni ja surkea otus, surkealla luonteella. Se oli levoton ja kova vikisemään ja nämä piirteet sillä on vielä tänäkin päivänä.
Mutta voi että me Jaken kanssa olemme tykästyneet siihen. Jake ehti asua Pannun kanssa poikamiesboksissa vain muutaman hassun kuukauden, kun me jo muutimme yhteen. Yhtäkkiä minullakin oli oma koira. (Olihan minulla lapsuudenkodisssani ollut aina, mutta ei ikinä omaa sisäkoiraa.)
Joka kerta, kun Ruska tekee jotain pahaa, me vain Jaken kanssa vertaamme Pannun pentuaikaan ja ajattelemme äkkiä, että Ruska on hyvin helppo pentu.
Pannu tuhosi kaksi joulukukkaa, silloin tällöin kenkiä (mutta ei ikinä minun tai Jaken), puri kaapinnurkkaa, repi mattoja, tuhosi muutaman johdon (eikä saanut sähköiskua?!)... En edes jaksa muistaa, kuinka monta fleksiä ja kaulapantaa ja valjaita se puri käyttökelvottomiksi. Se puri Jaken koulurepun ja Jaken paidan rikki. Se varasti ruokaa keittiöstä, aukoi leipäpussit ja söi siskon hampurilaisaterian muutamassa sekunnissa. Se avasi ulko-oven ja karkasi rappukäytävään. Ja tässäkin on tosiaankin vain murto-osa...

Kun Pannu oli noin puoli vuotias, vietimme minun ja Jaken vuosipäivää mökillä. Oli pakkasyö helmikuussa ja menimme ulos katselemaan tähtiä ja Pannu oli irti. Se ei yleensä karannut, mutta silloin sitä pisti jokin ja se juoksi täyttä päätä pimeään, kun fleksin lukko kilahti, eikä se kuunnellut huutoja. Menimme paniikkiin: oli ihan pimeää, meillä ei ollut autoa ja koira oli ties missä.
Noin 15 minuutin päästä Pannu palasi uikuttaen samoja jälkiä ja ulisi ja itki meidät nähdessään ja kiikkui Jaken syliin. Eikä se oikeastaan ole kunnolla sen jälkeen karannut.

Aikanaan Pannu rauhoittui (jos ei mainita koko uroskoiraepisodia, jossa Pannu oli niin kova riidanhaastaja toisille koirille, että se sai pahasti köniin karjalankarhukoiralta, minkä seurauksena päätimme, että pojan on aika luopua sukukalleuksistaan, jotta uhittelu loppuisi.) ja siitä tuli kelpo lenkkikaveri ja sohvaperuna. Tai, ei oikeastaan, koska opetimme sen pois sohvalta käyttämällä kattilankansia. Aina kun Pannu hyppäsi sohvalle, kuului mahtava kolina ja se säikähti.

Nykyään kolmevuotias Pannu on mitä oivin vahtikoira ja seuralainen. Se vahtii ja on aina valpas. Se lohduttaa, jos on paha olla, omilla tavoillaan. Se ulisee ja juttelee, kun tulen koulusta kotiin ja sillä on aina ihan kamalasti asiaa. Se ymmärtää varmasti lähes kaiken, mitä sille sanoo. Se osaa monia hienoja temppuja, mutta enää emme oikeastaan tee niitä.
Me tiedämme kaikki, että Pannu on viisas koira ilmankin temppujen tekemistä.          

Kerran minulla oli niskoissa jokin todella kipeä ja niitä pakotti ihan hulluna, istuin lattialla ja yritin epätoivoisesti venytellä, että olo helpottaisi. Pannu tuli katsomaan minua ja kun venyttelin niin, että hajareisin nojasin vuorotellen molemman jalan päälle, tuli Pannu kerälle makaamaan jalkojeni väliin. Se kyllä tiesi, että minulla kävi oikeasti kipeää.
Miten loistava kaveri se onkaan.

(Ja jos joku haluaa tietää, niin kirjoitin tämän blogin heti sen jälkeen, kun tulimme koirien kanssa lenkiltä. Pannu oli TODELLA hankala, raivostuttava, levoton ja kiskoi enemmän tai vähemmän kokoajan hihnassa. :D)