Jouluisia kuulumisia ja ajatuksia

Pikkusiskon kanssa väsätty piparkakkutalo! :)

Elossa ollaan, vaikka joulukuu onkin ollut melkoista paahtamista paikasta toiseen! Marraskuun lopussa alkoi työharjoitteluni sairaalan vuodeosastolla. Sen voin sanoa, että olen ehkä sittenkin oikealla alalla. Jännää tässä on se, että koulussa minusta ei ole ikinä tuntunut siltä, että kykenisin joskus työskentelemään sairaalassa. Huonot numerot ja motivaation puute ahdistivat minua koko syksyn! Opettajat eivät huomioineet lainkaan sellaisia oppilaita, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta sairaalasta (HUOM! Luokassamme on sekä lukiopohjaisia että lähihoitajia.) Ainoastaan yksi opettaja on oikeasti valanut minuun uskoa, että kyllä tämä tästä, kyllä minusta vielä hoitaja tulee. Onneksi pääsin työharjoitteluun. Vaikka minua jännittikin ihan kamalasti siellä ja tuntui, etten osaa tehdä yhtään mitään, pääsin aika nopeasti mukaan vuodeosaston toimintaan. En todellakaan väitä, että osaan nyt kaiken ja muutama viikko vuodeosastolla olisi antanut minulle kaikki ohjeet sairaanhoitajan ammattiin. Väitän, että työharjoittelu antoi minulle kilokaupalla itsevarmuutta ja luottamusta omiin kykyihin. I can do this.

Ruskaa on vieläkin kamala ikävä, mutta kiireinen elämä ja kaikenlainen hässäkkä on pitänyt ajatukset muualla. Itsenäisyyspäivän aikaan kävimme siskojeni ja äitini kanssa Haaparannalla, mikä oli omansalainen seikkailu myöskin! Oli ihanaa viettää aikaa pitkästä aikaa yhdessä. Ei ole enää itsestäänselvyys viettää aikaa yhdessä niin, että kenelläkään ei ole kiire mihinkään.

Ja Pannukin alkaa olla taas oma itsensä.
Kun Ruska lopetettiin, Pannu masentui kyllä täydellisesti. Se ei syönyt kuukauteen luita eikä koskenutkaan leluihin. Se vain makasi pedissä ja jos meillä kävi vieraita, siitä tuli hysteerinen ja huomionhakuinen. Nyt sekin alkaa onneksi toipua. Olen kertakaikkiaan kateellinen Pannulle: sitä muistuttavat Ruskasta enää silloin tällöin hajut ja lelut tai vastaantuleva pieni koira, muuten se ei kaveriaan enää kauheasti ajattele. Ainakin luulen niin. Toivon niin. Koiran kanssa kun ei oikein voi jutella siitä, miksi joskus käy näin.
Onneksi Jaken äitin kyläilyt ovat pistäneet Pannuun eloa, varsinkin, kun aina mukana tulee jotain hyvää syötävää... ;) 

Ystävyys on erikoinen asia. Sitä on niin monenlaista. Kestävää, helposti hajoavaa. Hauskaa, vakavaa. Luotettavaa, häilyvää. Iloista, surullista. Huomaamatonta, räikeää. Joskus oikein mietin, mistä ystävyyden oikeastaan tunnistaa. Olen huomannut, että valokuvista! Ystävän kanssa otettu kuva voi olla onnistunut, typerä, heilahtanut, ylivalottunut, vakava, pilailua... Mutta näistä sitä ei tunnista. Ehkäpä ystävän tunnistaa siitä, että hänen kanssaan otetussa valokuvassa piilee aina iloa. Vaikka kuva olisi minkälainen, voi siitä nähdä, kuinka hauskaa kuvan otto on ollut. Olkoot se sitten vaikka vessan peilin kautta otettu kuva.

Ystävyydestä ei ollut pulaa, kun menimme tyttöporukalla Leville kylpylähotelliin. Reissu oli niin ihana ja rentouttava. Lojuimme kylpylässä kahtena päivänä monta tuntia, söimme hyvää ruokaa ja mikä tärkeintä... TANSSIMME AAMUUN ASTI.

Olen myös ostanut kenkiä ja piirtänyt pitkästä aikaa paljon. Rakastuin näihin korkkareihin, vaikka minun täytyykin ilmeisesti opetella kävelemään niillä, ennenkuin niitä voi julkisesti laittaa jalkaan.

Piirsin Darylin Walking Dead-sarjasta. En ole koskaan osannut piirtää realistisia ihmisiä, mutta joulukuun aikana päätin aloittaa harjoittelun. Opin kyllä, jos vain haluan!

Luulenpa, että nyt on aika aloittaa joulunvietto. Vuosi 2013 alkaa olla kokolailla paketissa ja odotan innolla tulevaa. Nyt on aika rentoutua, syödä hyvin (suklaata), nauttia rakkaiden seurasta ja ajatella muutenki hyviä asioita elämässä. Toivotan kaikille siis pitemmittä puheitta

OIKEIN HYVÄÄ JOULUA JA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA                                                2014! 


<3

Joulu joutui taas

 Kuten ehkä kuvista huomaatte, olen
oikeastaan täysin valmis joulun saapumiseen
ja aion ottaa jälleen kerran joulusta
kaiken irti. Minä vain niin rakastan
tätä kuukautta ja sen tunnelmaa.
Jake ei ole samanlainen intoilija kuin minä,
mutta hän huomasi eilen kaikki laittamani koristeet
ja piti näistä valoista.
Ja antaa minun renkuttaa joululauluja jatkuvalla syötöllä.
Parempaa poikakaveria ei voi olla <3

Jouluaatto kruunaa ihanan kuukauden:
koko perhe saman katona alla pitkästä aikaa
ja kaikki ovat hyvällä tuulella.
Minulla on kolme sisarusta, kaksi pikkusiskoa ja pikkuveli.
Meillä on kaikilla jo niin paljon omaa elämää, että
on oikeasti hyvä sattuma, jos kaikki ovat yhtäaikaa kotona.

Lahjojen saaminen on kivaa, myönnän.
Mutta myös antaminen: ilme toisen kasvoilla, kun hän
avaa paketin, on vain niin mahtava! :)

Ohessa kuvia meidän tämän vuoden jouluvaloista.

Tuo pikku joulutalo on niin ihana! <3
Lempikoristeeni.

Vaikka onkin pieni asunto, niin kyllä silti täytyy olla joulukuusi. :)

Ai niin!
Kävimme syömässä intialaisella ravintolassa Jaken, Jaken äitin ja veljen kanssa.
NAM <3
Minulle oli kyllä aivan uusi makunautinto. Ruoka oli ihanan mausteista, mutta minulla ei onneksi
ollut liian tulista. Ja ruoka oli ihan kamalan täyttävää. :)

Arty me

Ajattelin vielä laittaa tänne muutamia piirustuksia. Nämä ovat kaikki DeviantArt-tililtäni, koska skanneri ei pelaa tällä hetkellä ja jotain piirustuksia on vanhalla koneella... Olen käynyt kuvataidelukion, mutta en tiedä, onko sillä mitään tekemistä piirtämiseni kanssa oikeastaan... Joskus yläasteella ajattelin, että piirtämisestä tulee ammattini, mutta ei se nyt sitten ihan niin mennyt. Mutta eihän sitä koskaan tiedä! Toisaalta, rakastan myös kirjoittamista yli kaiken. Siksi teen osaksi tätä blogiakin, että saan kirjoittaa edes jotain luovempaa kuin oppimispäiväkirja.
Valokuvausta olen myös yrittänyt harrastaa, mutta vanha kunnon selitys: EI OLE NYKYÄÄN AIKAA.

Balto ja Jenna :D <3 

Oma hahmo omasta tarinasta 

Yritys piirtää Nicole Kidman Moulin Rougesta :D

Myöskin hahmoja omasta tarinasta

Mulla tosiaan riittäisi hahmoja ja tarinoita vaikka kuinka... Mistä aika toteuttaa? Näistäkin hahmoista olen kirjoittanut tarinaa jo parikymmentä sivua, mutta sitten se aina tyssää...
Rakastan tosiaan maailmanlopputarinoita (varsinkin zombiepitoisia...). Tästä kiitos kuuluu rakkaalle Jakelleni, joka on aivopessyt minut <3


http://rokyo92.deviantart.com/

Paluu arkeen

Viimeinen kuva Ruskasta kännykässä, "serkkutyttö" vieressä. (Siskoni koira Usva ja heidän bloginsa http://suklaasadetta.blogspot.fi/ )

Kylläpä tuntui, että koko maailma oli niin synkkä ja ankea, kun Ruskasta piti luopua. Ensimmäinen päivä meni kuin horroksessa: puolet ajasta oli lohdutonta ja puolet sitä kuvitteli, että mitään ei ole oikeasti tapahtunut. Oikeastaan todellisuus iski hyvin jälkeenpäin: jokin laulu, Ruskan rikkinäinen pehmolelu hyllyn päällä siivousta tehtäessä, revitty sukka sohvan takana. Ainoa asia, mitä on voinut tehdä, on pyyhkiä kyyneleet ja jatkaa eteenpäin.

Aluksi oli tosi rankkaa mennä Pannun kanssa lenkille: melkein puoli vuotta oli minun työni lenkittää Ruskaa ja Jaken Pannua, joten lenkitys tuntui ihan vieraalta ja oudolta, koska eihän Pannu tee kaikkea samalla lailla kuin Ruska teki. Moni lenkki on mennyt niin, että olen vain itkeskellyt, kun Pannu ei ole Ruska.
Tosi väärin. Ilman Pannua olisi TODELLA hankalaa. Sen typerä, normaali touhotus on helpottanut arkeen palaamista ja olen iloinen, että se ei ikävöi ihan kamalasti Ruskaa, nauttii enenmmänkin jakamattomasta huomiosta.

Haluan nyt kuitenkin kirjoittaa muustakin: joulusta, työharjoittelusta ja itsestäni. Olen aina rakastanut joulua yli kaiken ja tänäkin vuonna otan varaslähtöä jouluvalmisteluihin. Jouluvalot ovat jo ikkunoissa ja pipareja ensimmäisen kerran leivottu. Joulu on muutenkin niin ihanaa aikaa: se on puhdistavaa ja auttaa, kun aamulla on kellon soidessa edelleen kamalan pimeää. Vaikka ennen en ole asiasta kauheasti välittänyt, niin parina syksynä on kaamos oikeasti hieman ahdistanut. Mutta onneksi täällä Rovaniemelläkin vielä monena päivänä on paistanut vähän aurinko! Tälläkin hetkellä puun latvat ovat kauniinnäköisiä,  kun niihin osuu auringonvalo...

Pidimme myös Jaken kanssa pikku bileet asunnossa. Kun Ruska oli vielä, se ei olisi ollut läheskään niin helppoa. Vaikka karua tämä onkin, täytyy ajatella joitain positiivisia asioita. Bileet olivat muutenkin tosi terapeuttiset, kun sain laittautua pitkästä aikaa kunnolla ja vain nauttia olostaan. Ostin Alkosta halpaa punaviiniäkin! Sen nimi oli Don Hugo ja pullo maksoi noin 5e ja hyvää oli.  

Meikäläinen

Bilekakku :D Kinuskikissan suklaakuivakakku hieman mukailtuna versiona.

Tänään menen tutustumaan työharjoittelupaikkaani terveyskeskuksessa! Minua jännittää ihan kamalasti ja tuntuu niin pelottavalta, kun kaikki on vielä aivan uutta ja koulussa opetellut asiat tuntuvat katoavan täysin päästä. Tosiaan: en ole opiskellut vielä kuin vuoden sairaanhoitoa ja nyt on ensimmäinen työharjoittelu tulossa, joka kertoo varmasti paljon, onko tämä nyt oikea ala vai tuliko valittua ihan väärin... 

Iik, jännää!!!!

Joulun odotuksen keskellä

sen usein täysin unohtaa

Miksi se joulu tuntuu niin ihanalta?

Miksi se tuntuu niin joululta?

Kaiken lahjaostosten teon keskellä

Piparien tuoksun huumassa

se tärkein kuitenkin unohtuu.

Joulu on aikaa rakkauden

ja aikaa rauhoittumisen.

Se on aikaa ystävyyden

ja aikaa sisarusten.
Miksi se joulu tuntuu niin suloiselta?

Miksi se tuntuu niin joululta?

Pienet, valkoiset tassut

Kun se seisoi keskellä pimeää syksyä,
ainoa, minkä siitä erotti,
oli pienet valkoiset tassut.
Pikkupentuna naamassa oli valkea läntti, 
kuin koru
Se ehti haalistua lähes kokonaan.
Se oli tyhmä kuin saapas
ja tiesi silti elämän salaisuuden ja tarkoituksen,
enemmän kuin mitä minä tulen koskaan tietämään.
Mitä maksaisinkaan nyt,
jos tässä kaamoksen pimeyden keskellä,
näkisin sen valkoiset tassut.

Marraskuun 8.päivä eläinlääkäri nukutti Ruskan. Sen jalka oli niin pahasti poikki, että nukutus oli kaikista armelian vaihtoehto koiralle. Ensimmäinen pistos ei riittänyt, vaan tässä kaverissa riitti virtaa niin paljon, että vasta toinen satsi pisti Ruskan lopullisesti unten maille.

Monesti olen lukenut siitä, että ihmiset surkuttelevat ja pohtivat, kenelle kellot seuraavaksi soivat ja miettivät ennakkoon, mitä sitten tapahtuu, kun joku läheinen kuolee. Läheisellä ainakin minä tarkoitan ehdottomasti myös koiraa. Mietitään, että kuinka rankkaa se olisi ja kaavaillaan kaikki valmiiksi päässä.

NAUTTIKAA, ÄLKÄÄKÄ SURKUTELKO!

Tämän minä olen oppinut tänä syksynä kantapään kautta. Pistää vihaksi, jos joku ajattelee jotenkin toisin. Ruska eli täysillä: se oli aina hyväntuulinen ja aina menossa. Se oli minulle oikea syysaamujen valo, vaikka välillä sen vilkkaus olikin suorastaan raivostuttavaa. Mutta mitä antaisinkaan, jos se nyt herättäisi minut edelleen joka aamu.
Mutta kun ei, niin ei.

Kuvat ovat viimeiseltä, todella pitkältä metsälenkiltä. Vaikka tätä tekstiä on hankala kirjoittaa ja sanat tuntuvat typeriltä, luulen, että kuvat kertovat aika paljon.

Ei Ruskakaan miettinyt, että mitäs jos minun jalkani katkeaa viikon päästä ja kuolen. Se juoksee täysillä ja nauttii. 
Otetaan ihmeessä mallia.

"Kyllä, ,menin läpi tästä putkesta monta kertaa!"

Pikku Ruska-kulta. <3 Lyhyt, mutta täydellinen elämä.

Obelix

Olemme Ruskan kanssa koko viikon vanhempieni luona Sodankylässä: matkustimme ensimmäistä kertaa ikinä linja-autolla, koska auto on ollut huollossa. Ruska oli kuin vanha tekijä: se ihmetteli hieman aluksi ihmisiä ja nukkui sen jälkeen kuin vanha tekijä koko matkan. Pois noustessa se vain venytteli ja katsoi minua sellaisella ilmeellä, kuin: "Onko jo pakko nousta?"
Tosin mukavaan, rauhaisaan matkaan saattoi vaikuttaa se, että Ruska leikki ennen matkaa monta tuntia japaninpystykorva Jekun kanssa. Minä ja kaverini saimme rauhassa tehdä koulutehtäviä, kun koirat leikkivät. Eivät vain pysyneet sen vertaa paikallaan, että olisin saanut tätä parempaa kuvaa...

Täällä on tosi paljon lunta ja Ruska on kokoajan niin innoissaan, että hermot meinaa välillä paukkua. Se onneksi voi olla täällä paljon enemmän ulkona, kuin kotona kaupungissa. Välillä sen voi jättää hyvin pihalle kiinni ja lähteä isän kanssa käyttämään metsästyskoiria metsällä. Ruska rakastaa olla pihalla ja se ei näytä yhtään paheksuvalta, jos sen jättää ulos :D

 Äitin ja isän kanssa kotona asuu vielä toinen minun pikkusiskoista ja pikkuveli, sekä kokonainen koira-armeija. Vaikka en enää vietäkään niin paljon aikaa kotona, koen, että metsäkoiratkin ovat samalla lailla minunkin koiriani. Kuvassa on suomenajokoira Elmeri (ja taustalla pikkusisko) joka ei päällepäin siltä vaikuta, mutta se osaa olla oikea halinalle joskus... <3

 Reissu oli muutenkin mukava, vaikka ajokoiralle ei mitään saatukkaan. Pitkän hiippailun jälkeen (tai ainakin se tuntui pitkältä ajalta) pääsin ampumahollille jan saimme alas komean metson, josta tulee joulupöytään sitten paisti :D Harmi, että Pannu ei ollut nyt mukana, se olisi varmasti haukkunut. Ruska pääsi haistelemaan metsoa myöhemmin ja se olisi niin mielellään repinyt sitä enemmänkin...


Mutta, se, miksi tämä kirjoituksen nimi on OBELIX, selviää nyt.

Kuvassa on Ruska ja metsäkoirapoppoon nuorimmainen, keväällä kaksi vuotta täyttävä Ransu. Se on jämtlanninpystykorva, joka oli pentuna vähän onneton. Se oli kömpelö, sen takatassut tuntuivat olevan hatarat eikä se oikein syönyt (ja jos söi, niin okseni kaiken heti pois). Noh, loppujen lopuksi tästä pikku ressukasta kasvoi VALTAVA. Ihan kuin se olisi Obelix, joka pienenä putosi taikajuomapataan. Sen säkä on nyt 61 cm ja paino noin 35 kg. Eihän se nyt mikään maailman suurin koira ole, mutta meidän perheen mittapuulla ja verrattuna meidän kahteen muuhun jämtlanninpystykorvaan se on oikea jättiläinen!!

Ransu on ollut aina melko villi ja kun se on niin valtava, niin vahinkoja voi sattua. Halusin kuitenkin siskoni kanssa testata, miten Ruska ja Ransu tulisivat toimeen. Kyllä ne koirat tuntuvat tajuavan, milloin toinen on paljon pienempi. Ransu osasi leikkiä Ruskan kanssa todella sievästi ja ne osasivat lenkilläkin kulkea hienosti, toisistaan välittämättä. Sisällä ne leikkivät ainoastaan niin, että molemmat makasivat lattialla. Meillä on olohuoneessa iso koirankuljetushäkki, jonne metsäkoirat usein tuodaan metsästyksen jälkeen nukkumaan, koska ne rauhoittuvat sinne parhaiten.

Täälläpä me Ruskan kanssa nautiskelemme tämän viikon! :)

Tässä taas korvat normaalisti :D

Olen hyvin punainen naamasta lenkin jälkeen :D

Lilliputti ja jättiläinen :D 

Lopuksi vielä kuvia, mitkä otin ihan äsken, kirjoittaessani tätä blogia. Ruska nukkui koirahäkissä oven ollessa auki ja Ransu oli päättänyt myös tehdä olonsa mukavaksi :D IHANA KUVA <3 KOIRAT ON VAAN NIIN IHANIA.

Lumifiiliksiä

Huh huh, Ruskalla oli tänä aamuna taas virtaa kuin pienessä kylässä, tai oikeastaan vähän isommassakin paikassa! :D
Lumi ja kaikki hajut saa sen ihan sekaisin. Meillä on tuossa kerrostalon vieressä pieni leikkikenttä, jossa Ruska sai juosta vähän vapaammin, tosin en vielä uskalla päästää sitä irti. Olemme harjoitelleet aika vähän irtioloa ja tässä on niin lähellä tiet ja muut koirat ja kaikki, että pitäisi harjoitella vielä kovasti.

Nytkin Ruska oli niin innoissaan, että vaikutti välillä siltä, ettei sillä ole korvia ollenkaan. Miten olette opettaneet koiranne olemaan irti/pidättekö paljon irti?

Valokuvaus(yrityksiä) ja muita kuulumisia

Hehee, päätinpä ottaa oikean järjestelmäkamerani käyttöön ja otin koirat parvekkeelle. Paistoi aurinko ja pienessä tilassa koirat pysyisivät hyvin paikallaan. Luonnonvalo olisi kuin kirsikka jäätelön päälle: täydellisiä kuvia tulossa!!!

Joo, JUST JOO!
Kuinka vaikeaa voi olla ihan pieni hetki paikallaan? :D Ja pahinta on se, että HETI, kun laitan kameran pois, niin jo tuijotetaan minua hievahtamatta, edes silmää räpäyttämättä.

Olimme Jaken kanssa tosiaan reissussa kolme yötä: shoppailimme Helsingissä, minä kokeilin hääpukuja (hihi <3), lojuimme hotellissa ja olimme onnellisia, kun saimme olla ihan kaksistaan. Tämän ajan siskoni hoisi koiria poikaystävänsä kanssa meidän kotona. Noh, minä ja Jake kyllä rentouduimme, mutta samaa ei voi sanoa koirista tai koirien hoitajista :D
Ruska ja Pannu olivat panneet oikein ranttaliksi: Ruska oli pissanut ekan päivän aikana 3 kertaa sisälle ja vääntänyt yhdet kakatkin! (Ollut jo monta viikkoa täysin sisäsiisti!! :D) Pannu oli ulissut ja vikissyt IHAN KOKO AJAN ja ne olivat tapelleet leluista ja luista ja olleet kuin sekopäitä lenkeillä... Huh huh, meidän koirat ei kyllä ole yhtään vieraskoreita. Ja kun me tulimme kotiin, ne nukkuivat sikeästi koko eilisen päivän, makasivat kuin raadot nurkissa. Pannu on aina ollut sellainen, että jos se on vieraiden ihmisten kanssa, se tehettää kokoajan ja on melko hankala. Tai no, nauramme aina Jaken kanssa, että se on muutenkin melkoinen erityislapsi :D Välillä mietimme, että jos se olisi ollut jollain muulla omistajalla, niin olisikohan sitä jaksettu kauaa katsella...
Noh, koirilla oli kuitenkin ollut kova ikävä meitä ja kyllä meilläkin niitä.

Löysinpä tuon järjestelmäkameran kätköistä muitakin kuvia, älkää siis ihmetelkö, että osassa kuvista näkyy kesäisiä, vihreitä lehtiä ja osissa lunta.

Voi Pannua, sen lämpöiset parvekeloikoilut loppuvat tälle vuodelle.... ): 

Ruska on vielä pieni tässä! Mutta voi noita korvia: ne ei osaa oikeasti asettua yhtään.

:D

Tämä kuva on tältä päivältä! Ruskan korvat oli lupalla, vähän ylhäällä, lupalla ja nyt taas vähän ylhäällä :D

Miten edustava otos :D Ruska ei oikein koskaan onnistu valokuvassa.

Ehei, ei hyvä... 

Hei, tässähän on jo ihan hyvä kuva! :D
Ja nuo korvat... Voi hyvänen aika.

Pikku POSSU

Ruska otti minun Ikean keittiöpyyhkeen lelukseen! :D
Nyt se kantelee sitä niin tyytyväisenä joka paikkaan, että arvatkaa, kehtaanko ottaa sitä enää takaisin, vaikka muuten melko tiukkis koirien koulutuksen suhteen olenkin. Ruska on kyllä muutenkin lelujen suhteen melko helppo tapaus: vanhat sukat ovat se kaikista mahtavin juttu. Vielä jos laitan sinne sisälle vaikka herkkuja tai purutikun niin vasta se riemu ratkeaa :D Ja se on samalla melko hyvä älylelukin.

Ruska täyttää muuten huomenna kokonaiset 5 kuukautta!!!!
Voi hyvänen aika. Kylläpä aika kuluu äkkiä.
Jaken kanssa tuossa amatöörityylillä punnittiin se, kun kertaakaan eivät eläinlääkärissä ole sitä tehneet. Ruska on jo melkein 10 kilon jytky, hihii.
<3