PANNU

Jasu Jalmari Pannu syntyi 11.6.2010 ja Jake bongasi siitä ilmoituksen Tori.fi:n sivuilta. Jake muutti kotoaan pois ja halusi heti itselleen koiran, koska lapsuuden kodissa oltiin niin allergisia, ettei sitä voinut siellä piettää. Olimme serustelleet Jaken kanssa suurin piirtein puoli vuotta ja sanoin hänelle, että olen joskus pahastikin allerginen koirille ja että Jaken kannattaisi vielä miettiä, tulisihan Pannusta minunkin koirani.

Ensimmäisenä "yhteisenä lomanamme" minä ja Jake kävimme Oulussa. Siellä on ravintola Pannu, jossa Jaken mukaan olisi maailman parhaat ruoat. Minun mielestäni Pannu oli mitä mielikuvituksettomin nimi ravintolalle ja muutenkin olisin itse halunnut syömään jonnekin muualle. Jake meni sanomaan: " Jos emme syö tänään Pannussa niin annan koiralleni nimeksi PANNU!"
Pannun edessä oli NIIN pitkä jono, että emme menneet syömään sinne. 

Noh, elokuun alussa 2010, Jake kuitenkin haki Lappeenrannasta itselleen lapinporokoira-mix pennun. Emme tiedä oikeastaan Pannusta mitään muuta. Sen kasvattiperhe ei ollut kovin kiinnostunut, minne se oli menossa, madotuksista tai eläinlääkärikäynneistä. Yhteydenpitokin loppui melko äkkiä.

Pannun pentuaikaa kuvaa hyvin yksi sana: HIRVEÄ! Pannu oli alusta asti HYVIN itsepäinen (ja kasvattaja Jake vielä hieman kokematon koirankouluttaja.). Se sai olla sohvalla ja sängyssä ja se teki huolettomasti TODELLA pitkään tarpeet sisälle. Se oli kamalan pieni ja surkea otus, surkealla luonteella. Se oli levoton ja kova vikisemään ja nämä piirteet sillä on vielä tänäkin päivänä.
Mutta voi että me Jaken kanssa olemme tykästyneet siihen. Jake ehti asua Pannun kanssa poikamiesboksissa vain muutaman hassun kuukauden, kun me jo muutimme yhteen. Yhtäkkiä minullakin oli oma koira. (Olihan minulla lapsuudenkodisssani ollut aina, mutta ei ikinä omaa sisäkoiraa.)
Joka kerta, kun Ruska tekee jotain pahaa, me vain Jaken kanssa vertaamme Pannun pentuaikaan ja ajattelemme äkkiä, että Ruska on hyvin helppo pentu.
Pannu tuhosi kaksi joulukukkaa, silloin tällöin kenkiä (mutta ei ikinä minun tai Jaken), puri kaapinnurkkaa, repi mattoja, tuhosi muutaman johdon (eikä saanut sähköiskua?!)... En edes jaksa muistaa, kuinka monta fleksiä ja kaulapantaa ja valjaita se puri käyttökelvottomiksi. Se puri Jaken koulurepun ja Jaken paidan rikki. Se varasti ruokaa keittiöstä, aukoi leipäpussit ja söi siskon hampurilaisaterian muutamassa sekunnissa. Se avasi ulko-oven ja karkasi rappukäytävään. Ja tässäkin on tosiaankin vain murto-osa...

Kun Pannu oli noin puoli vuotias, vietimme minun ja Jaken vuosipäivää mökillä. Oli pakkasyö helmikuussa ja menimme ulos katselemaan tähtiä ja Pannu oli irti. Se ei yleensä karannut, mutta silloin sitä pisti jokin ja se juoksi täyttä päätä pimeään, kun fleksin lukko kilahti, eikä se kuunnellut huutoja. Menimme paniikkiin: oli ihan pimeää, meillä ei ollut autoa ja koira oli ties missä.
Noin 15 minuutin päästä Pannu palasi uikuttaen samoja jälkiä ja ulisi ja itki meidät nähdessään ja kiikkui Jaken syliin. Eikä se oikeastaan ole kunnolla sen jälkeen karannut.

Aikanaan Pannu rauhoittui (jos ei mainita koko uroskoiraepisodia, jossa Pannu oli niin kova riidanhaastaja toisille koirille, että se sai pahasti köniin karjalankarhukoiralta, minkä seurauksena päätimme, että pojan on aika luopua sukukalleuksistaan, jotta uhittelu loppuisi.) ja siitä tuli kelpo lenkkikaveri ja sohvaperuna. Tai, ei oikeastaan, koska opetimme sen pois sohvalta käyttämällä kattilankansia. Aina kun Pannu hyppäsi sohvalle, kuului mahtava kolina ja se säikähti.

Nykyään kolmevuotias Pannu on mitä oivin vahtikoira ja seuralainen. Se vahtii ja on aina valpas. Se lohduttaa, jos on paha olla, omilla tavoillaan. Se ulisee ja juttelee, kun tulen koulusta kotiin ja sillä on aina ihan kamalasti asiaa. Se ymmärtää varmasti lähes kaiken, mitä sille sanoo. Se osaa monia hienoja temppuja, mutta enää emme oikeastaan tee niitä.
Me tiedämme kaikki, että Pannu on viisas koira ilmankin temppujen tekemistä.          

Kerran minulla oli niskoissa jokin todella kipeä ja niitä pakotti ihan hulluna, istuin lattialla ja yritin epätoivoisesti venytellä, että olo helpottaisi. Pannu tuli katsomaan minua ja kun venyttelin niin, että hajareisin nojasin vuorotellen molemman jalan päälle, tuli Pannu kerälle makaamaan jalkojeni väliin. Se kyllä tiesi, että minulla kävi oikeasti kipeää.
Miten loistava kaveri se onkaan.

(Ja jos joku haluaa tietää, niin kirjoitin tämän blogin heti sen jälkeen, kun tulimme koirien kanssa lenkiltä. Pannu oli TODELLA hankala, raivostuttava, levoton ja kiskoi enemmän tai vähemmän kokoajan hihnassa. :D)