Pienet, valkoiset tassut

Kun se seisoi keskellä pimeää syksyä,
ainoa, minkä siitä erotti,
oli pienet valkoiset tassut.
Pikkupentuna naamassa oli valkea läntti, 
kuin koru
Se ehti haalistua lähes kokonaan.
Se oli tyhmä kuin saapas
ja tiesi silti elämän salaisuuden ja tarkoituksen,
enemmän kuin mitä minä tulen koskaan tietämään.
Mitä maksaisinkaan nyt,
jos tässä kaamoksen pimeyden keskellä,
näkisin sen valkoiset tassut.

Marraskuun 8.päivä eläinlääkäri nukutti Ruskan. Sen jalka oli niin pahasti poikki, että nukutus oli kaikista armelian vaihtoehto koiralle. Ensimmäinen pistos ei riittänyt, vaan tässä kaverissa riitti virtaa niin paljon, että vasta toinen satsi pisti Ruskan lopullisesti unten maille.

Monesti olen lukenut siitä, että ihmiset surkuttelevat ja pohtivat, kenelle kellot seuraavaksi soivat ja miettivät ennakkoon, mitä sitten tapahtuu, kun joku läheinen kuolee. Läheisellä ainakin minä tarkoitan ehdottomasti myös koiraa. Mietitään, että kuinka rankkaa se olisi ja kaavaillaan kaikki valmiiksi päässä.

NAUTTIKAA, ÄLKÄÄKÄ SURKUTELKO!

Tämän minä olen oppinut tänä syksynä kantapään kautta. Pistää vihaksi, jos joku ajattelee jotenkin toisin. Ruska eli täysillä: se oli aina hyväntuulinen ja aina menossa. Se oli minulle oikea syysaamujen valo, vaikka välillä sen vilkkaus olikin suorastaan raivostuttavaa. Mutta mitä antaisinkaan, jos se nyt herättäisi minut edelleen joka aamu.
Mutta kun ei, niin ei.

Kuvat ovat viimeiseltä, todella pitkältä metsälenkiltä. Vaikka tätä tekstiä on hankala kirjoittaa ja sanat tuntuvat typeriltä, luulen, että kuvat kertovat aika paljon.

Ei Ruskakaan miettinyt, että mitäs jos minun jalkani katkeaa viikon päästä ja kuolen. Se juoksee täysillä ja nauttii. 
Otetaan ihmeessä mallia.

"Kyllä, ,menin läpi tästä putkesta monta kertaa!"

Pikku Ruska-kulta. <3 Lyhyt, mutta täydellinen elämä.